Ten Best Albums of 2016

Remember 2016? That period of time that became sentient and nearly destroyed the known universe? We are only a few days into 2017 and already it is shaping up to be a better year than 2016, thanks to The Best Show 247.

 

2016 was a burning garbage pile of a year, and most of these albums seem to reflect that in one way or another.

The albums are in no particular order, each one is great in their own way.

1.David Bowie – Blackstar

 

2. Jenny Hval – Blood Bitch

 

3. Nick Cave & The Bad Seeds – Skeleton Tree

 

4. Nicolas Jaar – Sirens

 

5. Motion Graphics – Motion Graphics

 

6. Blood Orange – Freetown Sound

 

7. Cliff Martinez – The Neon Demon (Original Soundtrack)

 

8. Momus –Scobberlotchers

 

9. Mitski – Puberty 2

 

10. Ricky Eat Acid – Talk to You Soon

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

14 levyä vuodelta 2015

Sen sijaan, että listaisin vuoden parhaat albumit ja yrittäisin perustella miksi ne ovat parempia kuin jotkut muut levyt mitä vuonna 2015 julkaistiin, ajattelin tehdä jotain erilaista. Olen kerännyt tähän neljätoista kiinnostavinta levyä, ne eivät välttämättä ole läpeensä täydellisiä mestariteoksia, mutta ne kuitenkin olivat levyjä joita mietin eniten.

 

1. Julia Holter – Have You in My Wilderness

Julia Holterin albumi oli minulle tämän vuoden suurin pettymys. Holterin aikaisemmat levyt ovat olleet mestarillisia ja vaikka tämän levyn kappaleet toimivatkin livenä erinomaisesti, tämä vain on liian kesy. Toki on helppo syytellä hipsuliksi, ettei enää maistu kun povataan isompaa suosiota, mutta henkilökohtaisesti levy oli vain liian perinteinen ja kalskahtaa välityöltä. Varsinkin kun artistin aikaisemmat levyt ovat olleet niin rohkeita ei tätä voi pitää kovin mieltäylentävänä kehityksenä.

 

2. Jamie XX – In Colour

Jamie XX:n levy kuulostaa siltä että se on äänitetty tiistaina aamulla ja julkaistu keskiviikkona iltapäivällä. Levy on oikein hyvä, mutta se on myös todella kertakäyttöisen kuuloinen, kenties tietoisesti.

 

3. Kurt Vile – B’lieve I’m Goin (Deep) Down…

 

4. Luke Haines – British Nuclear Bunkers 

Varsin tuotteliaaksi äitynyt Haines ei petä taaskaan. BNB kalskahtaa välillä vitsiltä, mutta se on hiton onnistunut sellainen. Jotenkin käy K-X-P:tä sääliksi. He yrittävät niin kovasti ja joku onnistuu samalla areenalla näin vaivattomasti. Kenties Haines on se syy miksei edellämainittua bändiä tällä listalla näy.

 

5. FFS – FFS

Sparks on ottanut Franz Ferdinandin taustabändikseen ja tuloksena on yksi parhaimmista Sparks levyistä ja varmaan paras levy jolla FF esiintyy. Kenties FF halajaa samanlaiseksi kulttiyhtyeeksi kuin Sparks, mutta tämä kyllä kovasti kuulostaa enemmän Sparksilta. Sparksin erityispiirteenä on ollut purkaa ja ironisoida sukupuolirooleja, erityisesti perinteistä maskuliinisuutta. Vaikkeivät nämä teemat ole koskaan olleet poissa Sparksien touotannosta, tällä levyllä ne ovat vahvemmin läsnä sitten vuoden 1982 Angst in My Pants -albumin.

 

6. Mike Kroll – Turkey

Kenties vuoden paras levy. 19 minuuttia kestävälle levylle ei mahdu montaa sekuntia tyhjäkäyntiä. Käytännössä täydellinen albumi. Kaiketi tätä voisi kutsua debyyttialbumiksi, kun aikaisemmat kaksi levyä on julkaistu vain kymppituumaisina. Albumin nimi tarkoittaa kolmatta täydellistä kaatoa keilauksessa, ikään kuin tämä olisi aristin kolmas täydellinen onnistuminen peräkkäin.

 

7. San Fermin – Jackrabbit

San Ferminin toinen albumi on jälleen täysosuma.

 

8. Sufjan Stevens – Carrie & Lowell

En ole koskaan aikaisemmin ollut Sufjan Stevensin tuotannon ystävä. Intiimillä ja (ainakin mainospuheiden mukaan) melkein julkaisematta jäänyt albumi kuulostaa paperilla laskelmoidulta pullantuoksuiselta indie folkilta, mutta jotain erinomaista narulle on saatu kun tätä levyä tulee kuunneltua yhä uudestaan.

 

9. Laurie Anderson – Heart of a Dog

Laurie Anderson todella rakastaa koiria. Hän on useampaan otteeseen pitänyt konsertteja näille universumin sympaattisimmille olennoille ja teki dokumentin rakkaasta, nyt jo edesmenneestä koirastaan, Lolasta. Heart of a Dog on käytännössä tuon dokumentin ääniraita joka on julkaistu albumina. Anderson julkaisee levyjä nykyään niin harvoin, että lasken tämän mieluusti osaksi hänen virallista tuotantoaan. Anderson käsittelee levyllä nimenomaan sitä suhdetta, joka koiran ja omistajansa välille muodostuu.

 

10. Destroyer – Poison Season

 

11. Sleater-Kinney – No Cities to Love

Comebackit voivat olla vaivaannuttavia (köh, Blur, köh) tai sitten tilaisuus julkaista levy joka houkuttelee tutustumaan myöhempään tuotantoon.

 

12. Max Richter – From Sleep

Tiivistetty kahdeksan tuntisesta Sleep-teoksesta yhteen tuntiin, From Sleep todistaa jälleen että Max Richter on yksi aikamme kiinnostavimpia säveltäjiä. Toivottavasti hänen tuotantonsa tulee paremmin suuren yleisön tietoisuuteen HBO:n The Leftovers sarjan ansiosta, johon Richter on säveltänyt musiikin.

 

13. Deerhunter – Fading Frontier

 

14 Momus – Turpsycore

Momuksen tavaksi on muodostunut julkaista nykyään pari levyä vuodessa, joiden taso vaihtelee rajusti. Turpsycore on kolmen CD:n albumi, DYBBUK -levyllä on vain David Bowie covereita, HARVARDIlla vain Howard Devoto covereita ja TURPSYllä Momuksen omia uusia kappaleita. Momuksen levyt ovat viimevuosina olleet kekseliäämpiä käsitteellisesti kuin varsinaiselta sisällöltään. Momuksen omissa kappaleissa ei ole mitään vikaa ja muutama erinomainen laulu on häneltä tullut taas sävellettyä, mutta albumin todellinen anti löytyy Bowie-covereista. Momus on eräänlainen postmoderni Bowie, joten hän tuo kappaleisiin uuden ulottuvuuden. Se myös muistuttaa samalla siitä miten uskomattomia alkuperäiset versiot olivat.

 

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi

Ihmeneloset (2015) (Sisältää juonipaljastuksia)

Näyttökuva 2015-08-10 kello 15.07.51

Uusin Ihmeneloset-elokuva on saanut niin huonon vastaanoton, että se oli nähtävä silkasta uteliaisuudesta. Kun Rotten Tomatoes pisteytys on 8% odottaa elokuvan olevan jotain poikkeuksellisen hirvittävää tai tylsä sekasotku. Ihmeneloset ei ole hyvä, muttei lähelläkään niin kelvoton kuin Jurassic World, joka kuvainnollisesti antoi katsojalle litsarin ja pyysi anteeksi antamalla limun johon on syljetty.

Ihmeneloset on pikakurssi siitä miten elokuva voidaan pilata studion toimesta. Yksi tympeimmistä tavoista kommentoida Ihmenelosten epäonnistumista on huudella ”Hollywood ei taaskaan yllätä”. Blockbusterit ovat elokuvataidetta siinä missä Aki Kaurismäen, Werner Herzogin, Lars von Trierin tai Alain Resnaisin elokuvat. Viimeisen vuosikymmenen aikana niiden taso on myös noussut kohisten. Mikäli kaipaa muistutusta siitä millaisia blockbusterit olivat esimerkiksi 20 vuotta sitten, voi katsoa Independence Dayn. Kulttuurikentän hajoamisen takia blockbusterit perustuvat usein tunnettuihin hahmoihin tai tuotteisiin. Blockbusterien raamien sisällä voi tehdä hyvin erilaisia elokuvia ja niiden sanoma voi vaihdella hyvinkin dramaattisesti.

Ihmenelosten tuominen valkokankaalle jälleen on itsestäänselvä ratkaisu. Tuotantoyhtiö 20th Century Fox ei halua menettää hahmojen oikeuksia Marvelille ja supersankarielokuvat tahkoavat rahaa, joten elokuvalle on näytetty nopeasti vihreää valoa. Foxilla on tällä hetkellä tallissaan X-menit, joihin perustuvien elokuvien taso on vaihdellut mutta ne ovat menestyneet kaikki taloudellisesti oikein hyvin. Muutoin Foxilla ei tunnuta ymmärtävän supersankareista tuon taivaallista.

Ihmeneloset toimisi kaiketi parhaiten puhtaana scifinä jossa on muutamia elementtejä supersankarielokuvista (voimme kai jo olettaa näiden olevan oma genrensä). Trank ilmeisesti halusi viedä elokuvan siihen suuntaan, koska jokainen kohtaus missä haetaan samoja suuntia kuin esimerkiksi Marvelin omissa Avengers-elokuvissa, ovat selvästi kuvattu jälkeenpäin. Jälkikäteen ilman ohjaajaa (tai hänen erittäin vähäisellä osallistumisella) kuvatut osiot tunnistaa ensiksi Kate Maran häkellyttävän huonosta peruukista, sitten dialogista joka tuntuu täysin irralliselta ja lopulta visuaalisesta välinpitämättömyydestä.

Elokuvan hahmojen väliset juonet ratkaistaan noin parikymmentä minuuttia ennen elokuvan loppua, mikä vahvistaa tunnetta, että jotain on leikattu pois jotta uutta on saatu tilalle. Mikään ei varsinaisesti indikoi että vaikkei studio olisi puuttunut elokuvaan niin töykeästi, lopputulos olisi mikään mestariteos. Väitteet elokuvan visuaalisesta latteudesta pitävät suurimmalta osin paikkansa, erityisesti silloin kun kyse on kohtauksista jotka on todennäköisesti lisätty ilman ohjaajan osallistumista.

Richard Donnerin versio Superman II:sta saatiin vuonna 2006, eli 25 vuotta varsinaisen elokuvan kuvausten jälkeen, mutta Trankin versiota tuskin täytyy odottaa niin kauaa jos Fox haluaa kutistaa elokuvasta koituneita tappioita. Tosin, mikäli Trankin julkinen avautuminen on suututtanut studiopomot niin perinpohjaisesti, etteivät he halua näyttää hänelle mitään tukea, ei hänen versiotaan elokuvasta nähdä mahdollisesti ikinä. Tuon version näkeminen olisi kiinnostavaa, mutta tuskin kyse on mistään kadotetusta klassikosta.

Ihmenelosten ympärille on muodostunut nyt käsitys että se on aivan hirvittävän huono ja täysin ala-arvoinen elokuva. Se on parempi kuin mikään Transformers elokuvista, uusin Turtles-elokuva tai sitten se paljon parjaamani Jurassic World, se on vain hirvittävän keskinkertainen ja tyyliltään epäjohdonmukainen.

Kategoria(t): "Spandex spandex everything spandex!", "Take me to the movies - I like to sit in the dark", Elokuva-arvostelut | Kommentoi

Whiplash – ongelmallinen musiikkielokuva

Whiplash on hyvä elokuva. Se vie mukanaan musiikin treenaamisen ääripäähän ja pitää otteessaan sellaisenkin katsojan joka ei juuri jazzista nappaa. J.K. Simmons on vangitseva roolissaan kovia vaativana opettajana ja pääosaa näyttelevä Miles Teller on sympaattinen lupaus. Kehujen jälkeen voidaankin pureutua elokuvan arvomaailmaan, joka on sanalla sanoen ongelmallinen.

Elokuvan juoni on erittäin yksinkertainen: Andrew Neyman (Miles Teller) 19-vuotias musiikkikoulun opiskelija haluaa olla paras ja hyvämaineisen koulun kovin opettaja, Terence Fletcher (J.K. Simmons) koulii pojista miehiä, huutamalla ja loukkaamalla. Lopulta päähenkilö näyttää pystyvänsä olemaan yhtä röyhkeä kuin mentorinsa ja ansaitsee tämän hymyn ja kunnioituksen.

Päähenkilön oma isä, Jim Neyman (Paul Reiser) on ymmärtäväinen yksinhuoltaja, joka tukee poikaansa esimerkillisellä tavalla ja osaa vielä laittaa ruokaa. Hänellä on aina päällään pikkutakki tai kauluspaita, siinä missä Fletcher pukeutuu lähes ainoastaan mustaan kireään T-paitaan, joka paljastaa hänen lihaksikkaat käsivartensa. Fletcher myös latelee homofoobisia loukkauksia minkä ehtii ja suhtautuu erittäin alentuvasti naisiin, mutta toisaalta niin suhtautuu koko elokuvakin. Päähenkilö uskaltautuu pyytämään tyttöä ulos vasta kun on saanut super-machon Fletcherin hyväksynnän, mutta lemppaa tämän kun suhde alkaisi vaatia jonkinlaista panostusta. Virastotädit tarjoavat Andrewille viimeisellä kolmanneksella pelkurimaisen tilaisuuden kostoon. Elokuvassa taisi olla kaksi instrumenttia soittavaa naista, mutta heillä ei ole repliikkejä tai muutenkaan omaa toimijuutta.

Fletcherin itsekokoamassaan opiskelijabändissä ei ole naisille tilaa, luultavasti koska hän johtaa bändiä kuin aivovaurioinen kenraali Patton. Kun Fletcher kuulee entisen opiskelijan kuolemasta, hän tirauttaa kyyneleen kaatuneen sotilaan muistoksi, lopulta kuitenkin tämänkin kuoleman takana oli henkinen heikkous, mikä jälleen istuu elokuvan kylmään ja oikeistolaiseen maailmankuvaan.

Fletcher ja Jim edustavat kahta hyvin erilaista isä-auktoriteettiä. Toinen on vahva autoritäärinen ja väkivaltainen patriarkka (maskuliininen), toinen ymmärtäväinen ja pehmeä neuvottelija (feminiinen). Andrew haluaa vahvan patriarkan, vaikkei täysin hylkääkään oikeaa isäänsä, jää Jimin rooliksi vain ihmetellä kun poika paukuttaa rumpuja. Mikäli haluaa olla paras ei jää tilaa tunteilulle. Fletcherin logiikka opiskelijoiden piiskaamisen takana on halu löytää ne yksilöt, jotka eivät luovuta. Vahvimmat pärjäävät ja heikommat sitten vetävät itsensä kiikkuun.

Fletcherin homofobiset kommentit ovat suunnattu aina yksilöille, jotka eivät täytä hänen maskuliinisuudelle asettamia määreitä. Ikään kuin homous olisi suurin loukkaus mitä miehelle voi ladella. Se toistaa ikävällä tavalla asenteita, joita vastaan taisteleminen on ollut useampien poliittisten liikkeiden agendalla viime vuosikymmeninä. Elokuvan konservatiivisuus on myös tavallaan sisäänkirjoitettua, koska opiskelijat treenaavat musiikkia, joka on kanonisoitu aikaa sitten.

 

 

 

 

 

Kategoria(t): "Take me to the movies - I like to sit in the dark", Elokuva-arvostelut, HLBTIQ | Avainsanat: , , , , , | Yksi kommentti

Vuoden 15 parasta albumia ja viisi huomionarvoista kappaletta

Levyjen järjestys on satunnainen, joten lista ei mitenkään laita niitä paremmuusjärjestykseen. Hyvää musiikkia julkaistiin tänä vuonna aivan tolkuton määrä ja oli kieltämättä hirvittävän vaikea jättää Cliff Martinezin The Knick pois tältä listalta, mutta ei kai tässä ole tilaa useammalle soundtrackille. Veikkasin helmikuussa, että St. Vincentin levy on vuoden paras levy. Arvaus kyllä piti paikkansa, mutta aivan yhtä upeita levyjä tulkin sitten kuin liukuhihnalta.

 

1. St. Vincent – St. Vincent

St. Vincent muistuttaa Talking Headsia parhaalla mahdollisella tavalla. Laulut ovat selkeästi tästä ajasta, mutta samalla ajattomia. Yhteys kyseiseen bändiin ei tule vain siitä, että St Vincent on tehnyt yhteistyötä David Byrnen kanssa, vaan niistä huomioista, joita hän kappaleissaan tekee, samalla tavalla laulut ovat myös yhtälailla tanssittavia. Marc Maron ilmaisi asian kutakuinkin seuraavasti: ”voin kuvitella näiden kappaleiden soivan niissä siisteissä baareissa, missä en koskaan nuorena käynyt.”

 

2. Hans Zimmer – Interstellar

Zimmerin elokuvamusiikit eivät aina ole täysosumia ja harvoin samanlaisia tapauksia kuin Cliff Martinezin, mutta tällä kertaa hän löi kaikki kilpailijat laudalta intensiivisella ja liikuttavalla työllään. Tunnelma vaihtelee kireästä toiveikkaaseen ja sitten ahdistuneeseen, usein hyvin nopeasti, kuulijaa säästelemättä. Uskon, että ne jotka eivät pitäneet elokuvasta, eivät luultavasti pidä tästäkään. Harvoin soundtrack on näin vahva teos vain itsenään.

 

3. Deerhoof – La Isla Bonita

La Isla Bonita on jotain ahdistavan ja riemukkaan väliltä. Vähän kuin juhlat joissa ei tunne oikein ketään, eikä voi olla ihan varma miten ilta oikein lopulta päättyy. Koskaan ei kuitenkaan ole tylsää. Olen kuunnellut levyä etupäässä kasetilta (hipsulia, so sue me) ja tämä kuulostaa kuin se olisi tarkoitettu tuohon vähän tunkkaiseen ja hauraaseen formaattiin. Näitä kappaleita voi olla vaikea vihellellä, mutta se joka siihen pystyy on täysin vapaa tekemään niin.

 

4. MOMUSMCCLYMONT – Two

Momuksen ja David McClymontin toinen yhteinen albumi on jälleen erinomainen. Myrkyllistä nostalgiaa ei kuitenkaan tällä kertaa käytetä samanlaisena katalysaattorina, vaan levyllä pääsevät ääneen Momuksen luomat enemmän tai vähemmän poliittisesti epäkorrektit hahmot. McClymontin ansiosta Momus voi rauhassa rellestää yliakateemisten ideoidensa kanssa, niin sanoituksissa kuin musiikissakin, vailla huolta kuulijan huomion herpaantumisesta. Yhteistyö Orange Juicen entisen basistin kanssa on tullut juuri oikealla hetkellä, sillä Momus oli hiljalleen katoamassa omaan yliyrittämiseen, sellaiseen joka toisinaan lamaannuttaa akateemikot kun pitäisi luoda jotain uutta.

 

5. Timber Timbre – Hot Fuzz

Joka levyllä hieman parantunut Timber Timbre on tehnyt käytännössä virheettömän levyn, vaikkei aikaisemmissakaan ollut paljoa pielessä. Keinotekoisen vanhanaikainen äänimaailma tekee biiseistä aavistuksen aavemmaisia, muttei koskaan kellahda hölmön puolelle. Hot Dreams on juuri sitä mitä etiketissä lukee. Kuten unet, se tuntuu tutulta, muttei ole koskaan aivan täysin todellista.

 

6. Luke Haines – New York in the ’70s

Haines on ilmeisesti päättänyt tehdä vain teema-albumeja nykyään. Tällä kertaa hän vie kuulija aikaan ja paikkaan, jota yksi jos toinenkin on ihannoinut. Hänen kappaleensa ovat yhtä aikaa muotokuvia kuin maisemamaalauksia.

 

7. Gim Kordon – Ei ole helppoo

Gim Kordonin ensimmäisellä keikalla vuoden 2012 Kuudennessa aistissa oli jotain taianomaista. Sellainen keikka, jota muistellessa hierotaan puristi-partaa tyytyväisenä, vaikkei kunnon partaa pystyisikään kasvattamaan. Albumi tuntuu siltä kuin bändillä olisi hirvittävä kiire vapauttaa nämä pop-rock mestariteokset. Gim Kordon on mitä parhain esimerkki siitä, että kokemus on eduksi myös musiikissa. Levyn rosoinen ja demomainen äänimaailma on laulujen kannalta paras mahdollinen ratkaisu.

8. The War on Drugs – Lost in the Dream

”Joulupukin parta oli valkoisempi kuin War on Drugsin keikka.” War on Drugs kiikkuu varmaan kaikilla vuoden huippulevyjä kertaavilla listoilla, mutta syystä. Se tuo mieleen positiivisella tavalla Rod Stewartin Tonight I’m Yours -albumin ja siinä on juuri oikea määrä tuttuja elementtejä. Tämän bändin keikalla eräs ranskalainen hipsuli tanssi kuin ei kestäisi biisin hienoutta. Biisi mikä sai tämän aikaan löytyy tässä ja oikeassahan se tyyppi oli.

 

9. A Winged Victory for the Sullen – Atmos

Tämä levy on vain yksinkertaisesti kaunis, bändin hupsusta nimestä ei kannata välittää. Tuo mieleen Brian Enon kauneimmat hetket, mutta ei koskaan katoa taustalle, vaan vaatii kuuntelijan olemaan läsnä.

 

10. Eno & Hyde – High Life

Brian Enon ja Karl Hyden toinen levy vuonna 2014 on kuin tupla-LP:n toinen, pirteämpi puoli. En muista milloin Brian Eno olisi viimeksi tehnyt näin hienon albumin. Koska tämä levy ilmeisesti tuotettiin eräänlaisena sivutuotteena, se on edeltäjäänsä Some Day Worldia vapautuneempi, joka ei sekään ollut lainkaan huono.

 

11. Owen Pallett – In Conflict

Owen Pallett on taas yksi artisti, joka näyttää julkaisseen huippualbuminsa vuonna 2014. In Conflict suorastaan tursuaa upeita kappaleita, samalla Pallett on vapautuneempi kuin koskaan. Levy tuntuu lähes nolostuttavan henkilökohtaiselta, jopa silloinkin kun sanoitukset eivät antaisi aihetta tuntea sillä tavalla.

 

12. Jukka Nousiainen – Huonoa seuraa

Räjäyttäjät ovat jotain aivan uskomatonta livenä, mutta levylle heidän taikansa tuntuu tarttuvan huonohkosti. Heidän laulaja/kitaristin soolo-levyllä onkin taikaa senkin edestä. Levyä kuunnellessa ei voi kuin ihmetellä miten vuonna 2014 voi ilmaantua jotain näin yksinkertaisen hienoa. Toki tässä ihmetyksessä on taustalla myös oman musiikkimaun muuttuminen *köh* hankalaksi. Levyn ensimmäinen puoli on niin nerokas, että B-puoli tuntuu jo pieneltä pettymykseltä, kunnes sekin voittaa puolelleen. Tältä kai kuulostaa se paljon puhuttu ”oikea” rock & roll, mitä helvettiä se sitten tarkoittaakin.

 

13. Ben Frost – A U R O R A

Frostin musiikki on parhaimmillaan kuin tilataideteos. Tämä levy ottaa tilan haltuun ja muokkaa äänillä siitä jotain uutta ja tunnistamatonta. Melodiat avautuvat hiljalleen ja pilkahtavat vaimeina pintaan kun sitä vähiten odottaa. Frost vie kuulijan välillä todellisille epämukavuus alueilla korvaa särkevillä piipityksillä, mutta kokemus on niin palkitseva, että teokseen reagoi lähes fyysisesti.

 

14. Scott Walker + Sunn O)) – Soused

Pelkäsin tämän olevan katastrofi, siis Lulun (Lou Reed ja Metallican yhteinen katastrofi). Vanhempi, kovin taiteellisessa vaiheessa uraansa oleva taiteilija ryhtyy raskaan bändin kanssa yhteistyöhön. Tuloksena oli kuitenkin jotain odottamatonta. Saan näppylöitä muskelikitaroista ja uhoamisesta, mutta Scott Walkerin levy on aina tapaus. Tilaisuuden antaminen kannatti, koska yhdistelmä on fantastinen. Aivan kaikkein synkimpiin vesiin Soused ei kuitenkaan vie, kenties juuri siksi levyä on hieman kevyempi kuunnella kuin muita Walkerin viime vuosikymmeninä julkaisemia mestariteoksia.

 

15. Beck – Morning Phase

En ihan oikeasti uskonut Beckin pystyvän tähän. Varsinaisesti hän ei koskaan ole ollut huono, mutta silti tämä tuli yllätyksenä. Kevyt, mutta silti uskomattoman monisävyinen albumi antaa jokaisella kuuntelukerralla jotain uutta, kenties juuri näennäisen yksinkertaisuutensa takia.

 

 

Viisi kappaletta joita ei löydy listan albumeilta, mutta ansaitsevat erityismaininnan

1. Ariel Pink – ”Picture Me Gone”

2. Nicole Atkins – ”Girl You Look Amazing”

3. Eno & Hyde – ”Satellites”

 

4. Trentemøller – ”Halt and Catch Fire – Main Titles”  

5. Real Estate – ”Crime”

Kategoria(t): "Kai mä tykkään tästä musiikista mitä mä soitan", Uncategorized | Avainsanat: , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , , | Kommentoi

The Normal Heart – Ryan Murphyn synninpäästö

Ryan Murphy on tuottanut maailmaan epähumaania roskaa, joka on viihteenkaltaista liikkuvaa kuvaa. Popular, Nip/Tuck, Glee, American Horror Story, ovat kaikki Murphyn käsialaa. Ne ovat viihdettä, mutta ne on tuotettu ikään kuin ne olisi tarkoitettu avaruusolennoille. HBO on kuitenkin tarjonnut Murphylle tilaisuuden parannukseen. The Normal Heart on levoton, mutta erinomainen filmatisointi Larry Kramerin omaelämäkerrallisesta näytelmästä.

The Normal Heart kertoo AIDS-epidemian ensimmäisistä vuosista New Yorkin homoyhteisön näkökulmasta. Kukaan ei ole varma miten tauti tarttuu, mutta yhdistäv tekijä näyttää olevan sairastuneiden seksuaalinen suuntautuminen. Päähenkilö Ned Weeks (Mark Ruffalo) on kirjoittamansa kirjan takia jo valmiiksi huonossa huudossa yhteisönsä keskuudessa ja kun hän alkaa rummuttaa maltillisemman bailaamisen puolesta, eivät monet ole valmiita kuuntelemaan. Kulttuurin hillitseminen tarkoittaa monille samaa kuin kaappiin palaaminen ja se tarkoittaisi kovalla työllä ansaitun yhteiskunnallisen tilan menettämistä.

Kerronta tasapainottelee hienosti henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen välillä. Päähenkilöt käyvät kamppailua vähemmistönsä oikeudesta olla olemassa ja enemmistöä ei tunnu kiinnostavan lainkaan. Katsojalle tärkeiksi muodostuneet hahmot sairastuvat ja kuihtuvat pois. Ned Weeks silti jaksaa puskea eteenpäin. 

The Normal Heart ei ole yhtä hieno kuin Angels in America tai Dallas Buyers Club, mutta se lähestyy aihettaan hieman toisella tapaa kuin aikaisemmat aiheesta tehdyt elokuvat. Elokuvan suurin heikkous on ylivilkas kerronta. Ryan Murphy ei ikään kuin malta hiljentää tahtia ja tapahtumilla ei ole tilaa hengittää. Näyttelijät ovat rooleissaan erinomaisia, mutta joissain monologeissa on liiallista teatraalisuutta. Ikään kuin näyttelijä yrittäisi saada äänensä kuuluviin koko salille, mikä tietysti on elokuvassa täysin tarpeetonta. 

Parissa kohtauksessa Mark Ruffalo on valaistu vihreällä valolla, mikä valitettavasti toi mieleen hänen roolinsa The Avengersien Hulkina. Tämä on sikäli erityisen ikävää, että hänen näyttelemälleen hahmolle soisi varsin mielellään mahdollisuuden muuttua liki tuhoutumattomaksi koljatiksi. 

Lisäpisteitä elokuva saa myös erinomaisesta Roxy Musicin kappaleiden käytöstä ja ilmiömäisen Jonathan Groffin pikkuroolista. Groffin hahmo kuolee hyvin varhaisessa vaiheessa elokuvaa, joka tuntuu poikkeuksellisen julmalta, mutta myös vie välittömästi pois turvallisuuden tunteen. 

 

Kategoria(t): "Are you hugging the TV?", Elokuva-arvostelut, HLBTIQ | Kommentoi

Keski-ikäisten miesten suoritusvaikeudet

Kauko Röyhkä julkaisi tovi sitten uuden albumin. Olen yrittänyt kirjoittaa arvostelua Etelän pedosta jo pitkään, mutten kykene kuuntelemaan sitä uudestaan. Ensimmäinen kerta oli niin vaivaannuttava, etten halua elää sitä myötähäpeää uudelleen. Olen vertaillut albumia mielessäni juoppoon, joka jakelee seksivinkkejä ratikassa, mutta se on ehkä liioittelua.

Morrissey julkaisi heinäkuussa uuden albumin. Se on saanut runsaasti ylistäviä arvioita ja jopa ysin NME:ssä. Hänen elämäkertansa on mahtailevaa höpöhöpöä, jonka heitin nurkkaan ensimmäisen 40 sivun jälkeen. Ehkä Antti Nylénin suomennos menee sitten aikanaan paremmin alas. Morrisseyn uusi levy on lisää sitä samaa. Pari hyvää kappaletta ja joitain kivoja sanoituksia, mutta ei mitään ihmeellistä.

Morrissey ja Röyhkä ovat molemmat sellaisessa pisteessä urallaan, etten tiedä mitä heidän pitäisi tehdä, jotta jaksaisin kiinnostua heidän tekemisistään. He ovat molemmat ajautuneet nurkkaan, josta käsin he voivat julkaista vain samalla tavalla epätyydyttäviä levyjä, joita ostan silkasta tottumuksesta ja velvollisuudentunnosta.

Röyhkä ja Morrissey ovat molemmat keski-ikäistyneet sillä pahimmalla mahdollisella tavalla. Uudet julkaisut ovat puolivillaisia yrityksiä murtautua uudelle alueelle, mutta lopputulos on kuitenkin vain lisää sitä kahden puolen/kolmen tähden platkua, jota kuultiin edelliselläkin levyllä. Röyhkän uutta levyä on kehuttu irtiotoksi, mutta irtiotto mistä? Se vain todistaa, että hänen kyseenalainen käsityksensä seksikkyydestä ei enää rajoitu kirjoihin, vaan saastuttaa hänen musiikkinsakin.

Kategoria(t): Uncategorized | Kommentoi