Elämäkertaelokuvista

Olen yrittänyt huuhtoa Jobsin tunkkaista makua pois palaamalla uudelleen oikeasti hyvien elämäkertaelokuvien pariin. Sen sijaan, että listaisin niitä, mietin niiden mielekkyyttä ylipäänsä.

Elämäkertaelokuvien viehätys katsojille on, että ne useimmiten näyttävät parissa tunnissa vuosikymmeniä elettyä elämää. Tavallaan siinä saa yhden eletyn elämän lisää omiin kokemuksiimme ja kenties samalla ahdistua vertailemalla omia saavutuksiamme päähenkilöiden saavutuksiin sekä laskea kuinka monta vuotta on vielä jäljellä. Elämäkertaelokuviin mahtuu siis syntymistä, kuolemista ja useimmiten menestystä. Niissä on myös lisätty illuusio totuudesta, koska elokuvat perustuvat useimmiten kiiteltyihin elämäkertoihin tai joissain tapauksissa artikkeleihin.

Todellisuuden kanssa niillä ei ole juuri mitään tekemistä. Olisin voinut niuhottaa Jobs-arvostelussani elokuvan epätodenmukaisuudesta, yksityiskohtien hämärtämisestä ja silkasta valehtelusta. Se ei kuitenkaan ole tärkeää, koska elokuva ei yksinkertaisesti ollut hyvä. Tietysti olisi hyvä, jos tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa olisi jotain totuuteen viittaavaa, mutta totuuden etsiminen on jotain, mikä ei meille humanisteille ole olennaista tai lieko se edes mahdollista.

Elämäkertaelokuvan ensisijainen tehtävä on luoda muotokuva päähenkilöstään ja kertoa hyvä tarina siitä, mitä on olla ihminen. Useimmat kuitenkin keskittyvät perinteiseen rakenteeseen, jossa päähenkilö ensin kamppailee uransa kanssa, sitten menestyy hurjasti, menettää kaiken ja lopulta palaa kehiin entistä vahvempana. Tämä on keskinkertaisen ja jopa huonon elokuvan resepti. Tietysti se auttaa laittamaan sotkuisen ihmiselämän selkeään muottiin, mutta myös latistaa kaiken.

Esimerkiksi Bonnie & Clyde (1967) ei ole kovin todenmukainen faktojensa osalta, vaikka kuitenkin on aivan erinomainen elokuva. Bonnie ja Clyde ovat ikoneita, joita käyttämällä Arthur Penn kertoo allegorisen tarinan nuorista kapinallisista. Faktoilla ei silloin ole niin väliä. Elokuva on enemmänkin viesti Hollywoodilta aikansa nuorille. Suosittelenkin sitä jokaiselle hyvänä elokuvana, en historian oppituntina.

Monien elämäkertaelokuvien riippakivenä ovat luonnollisesti perheet ja perikunnat. Ei saa kertoa liian roisia tarinaa tai heti alkaa motkotus. Tietysti myös legendan likaaminen laskee varsinkin muusikoiden levyjen myyntiä, eikä se käy laatuun. Tämä vaivaa varsinkin moderneja elämäkertaelokuvia, joiden päähenkilöt eivät ole vain oikeita ihmisiä, vaan monesti myös kuuluisuuksia. Poliitikoista puolestaan tehdy elokuvat kertovat enemmän tekijöidensä omista kannoista kuin hahmojensa. Joskus hädintuskin naamioidut fiktiiviset hahmot tuntuvat todemmilta, kuin virallisesti hyväksytyt elämäkertaelokuvat. Esimerkiksi Päävärit (1998) ei juurikaan vaivaudu peittelemään kenestä elokuva kertoo, vaikka nimet on muutettu. Päävärit onkin oivallinen esimerkki elokuvasta, joka tavallaan perustuu tositapahtumiin, mutta ei kuitenkaan tee sitä väitettä suoraan.

Mitään siistiä yhteenvetoa en pysty tähän vetämään ja se selvinnee jokaiselle, joka vaivatuu katsomaan miten valtava määrä aihepiiriin kuuluvia elokuvia löytyy. Tosielämään pohjautuvat elokuvat ovat olleet läsnä aivan elokuvien alkuajoista lähtien ja ihmiset luultavasti osaavat jo katsoa niitä tulkintoina, eikä dokumentteina (jotka eivät nekään ole täysin totta).

Mainokset
Kategoria(t): "Voi saakeli tätä elämää!" Avainsana(t): . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s