Elokuvaklinikka #2: Kohti uutta

Kohti uutta (Away We G0, 2009) on Sam Mendesin draamakomedia pariskunnasta, joka etsii parasta mahdollista kasvuympäristöä lapselleen. Burt (John Krasinski) ja Verona (Maya Rudolph) kiertävät katsomassa miten heidän ystäviensä perheet elävät ja yrittävät hahmottaa tulevia roolejaan vanhempina.

Kuvailen ensin millaisen kuvan elokuvan traileri minulle juonesta maalasi.

Kolmekymppinen pariskunta, jonka kumpikaan osapuoli ei oikein tiedä mitä elämällään tekee tai edes miten hankkii elantonsa saa kuulla perheenlisäystä olevan tulossa. Pariskunta on rahallisesti riippuvainen miehen vanhemmista, jotka ovatkin päättäneet muuttaa Belgiaan. Pariskunta joutuu lähtemään uuden kodin etsintään, vailla mitään tietoa siitä miten he elävät. Toiveena on, että he voivat asua ainakin pienen ajan kerrallaan ystäviensä kanssa. Elokuvaan tulisi synkkiä sävyjä, koska heillä on edessään myös mahdollisuus, että joutuvat kasvattamaan lastaan toisten nurkissa tai pahimmillaan taivasalla.

Tietenkään elokuvassa ei ole mitään tällaista. Molemmilla päähenkilöillä on hyvät, ylemmän keskiluokan työpaikat. Kummallekaan työskentely ei ole sijainnista riippuvainen. He pitävät itseään boheemeina, joten korjaavat ikkunan pahvilla, koska se on chic, eikä suonkaan siksi, ettei heillä olisi rahaa korjauttaa sitä.

Kaiken yllä leijuu etuoikeutuksen pilvi, muistuttaen näiden olevan ihmisiä, jotka tosiaan voivat vain päättää missä he asuvat ja samalla virnuilla kaikille, jotka elävät jotenkin toisella tapaa kuin he.

Ylemmän keskiluokan ongelmien puiminen ei missään tapauksessa ole väärin. Woody Allenin koko ura perustuu tämän ihmisryhmän sotkujen puimiseen. Kohti uutta sen sijaan tuntuu ilkkuvan kaikille, jotka eivät ole sellaisia kuin pääpariskunta. Ei saa olla liian hippi, ei saa olla liian sivistymätön, ei saa olla liian keskiluokkainen, eikä missään tapauksessa ilman Burtin kaltaista poikaystävää.

Elokuva voisi toimia, jos se kääntäisi kriittisen katseensa myös päähenkilöihin. Antaisi heidän maistaa omaa lääkettään ja samalla laittaisi kohdeyleisön (Junoa rakastaneet, yli 25-vuotiaat) pohtimaan miksi ihmisten elämänvalintojen kritisointi on muka niin viihdyttävää. Ihmiset, joita Burt ja Verona kohtaavat, ovat kieltämättä ärsyttäviä ja jopa sietämättömiäkin, mutta siksi se tuntuukin niin epäreilulta. Elokuvan maailmassa pääpariskunta on virheetön.

Miten tämän elokuvan voisi sitten korjata? Ainoa vaihtoehto olisi koko lähtöasetelman muuttaminen tai villasukkamaisen tunnelman murtaminen edes hetkeksi. Elokuvassa ei ole pakko olla perinteistä draaman kaarta, mutta olisi kiva jos loppuratkaisu ei olisi, ”hei muutetaan mun perheen tyhjään isoon taloon”.

Mainokset
Kategoria(t): Elokuvaklinikka. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s