Vuoden 2013 viisitoista parasta albumia

Vuosi 2013 oli nolostuttavan hyvä vuosi uudelle musiikille. Yllättävintä oli kuitenkin, etteivät ne levyt, joita henkilökohtaisesti odotin kaikkein eniten, päässeet tälle listalle. Levyt eivät ole paremmuus järjestyksessä, mutta listan ensimmäinen on joukkion kirkkain helmi. Käytännössä nämä kaikki ovat viiden tähden levyjä.

1. Cliff Martinez – Only God Forgives

Vuoden elokuva on myös vuoden albumi. Martinezin soundtrack vuoden parhaalle supersankarielokuvalle (juuri niin, saakeli!), on itsessään aivan erityislaatuinen teos. Drive -elokuvan soundrack oli mainio, kuten leffakin, mutta yksinään melko unettavaa kuunneltavaa. Only God Forgivesin musiikilla voi säestää myös omia painajaisiaan. Tämä myös nousee viihdyttävän tyylittelyn yläpuolelle ja haastaa kuulijan sellaisella tavalla, ettei mikään muu levy noussut samalle tasolle. Levyllä on myös kourallinen häkellyttävän kauniita lauluja, jotka virkistävät juuri oikealla hetkellä.

Yksittäisen kappaleen valitseminen levyltä ei ole reilua, mutta tästä saa edes jonkinlaisen käsityksen siitä mistä on kyse.

 

2. MOMUSMCCLYMONT

Momuksen ja Orange Juicen entisen basistin kanssa tehty levy on yksi parhaimpia levyjä millä Momus on ollut mukana. Nick Currie alkaa davidbyrneytyä, eli tarvitsee vahvan parin levyntekoon. Levy kuulostaa vanhalta, mutta ei nostalgiselta. Teemat ovat haikeita ja melko katkeria. Menneisyydessä oltiin vielä jotain ja nyt ei olla mitään. Jotain taidekoulun tyttöä tai poikaa ei tullut pantua tarpeeksi usein  ja viidenkympin tienoilla luritellaan siitä hikistä electroa. Momus rakastaa laulujensa hahmoja, mutta ei pelkää saattaa heitä naurunalaisiksi.

En vain käsitä, miten kukaan ei rakastaisi levyä, jolla on lyriikat ”I hate Pinocchio” , ”I’ve made girls happy, but mostly sad” ja ”Only a has-been goes through the windscreen”?

 

3. Peter Broderick – Float 2013

Jos Broderickin Float ei uppoa, niin ehkä musiikki ei sitten ole se juttu, joka nappaa. Albumi on täynnä hauraan kauniita melodioita, jotka ovat aivan hilkun päässä todella tarttuvista, mutta sitten katoavat siihen samaan utuun mistä tulivatkin.

 

4. San Fermin

San Fermin on Ellis Ludwig-Leonen bändi, mutta hän ei laula omilla kappaleillaan. Ensilevyksi erittäin taitava ja hienovarainen San Fermin oli yllätys. NPR:n Stephen Thompsonia on kiitäminen siitä, että tutustuin tähän artistiin. Albumin kaikki kappaleet eivät ole timantteja, mutta se oikeastaan toimii levyn eduksi. Tästä kuullaan vielä tai sitten ei. Olen huono ennustamaan minkälaiset artistit menestyvät.

 

5. Wire – Change Becomes Us 

”Of course you like the Wire, everybody likes Wire,” Tom Scharpling hiljattain päättyneessä radio-ohjelmassaan. Itseasiassa Wire kuulostaa nyt paremmalta (tai ainakin minulle sopivammalta) kuin uransa alkupuolella. Kappaleet tällä levyllä ovat kuulemma vanhoja biisejä, joita ei ole aiemmin äänitetty. Ainakaan levy ei kuulosta miltään jämäbiisien hautausmaalta, vaan erinomaiselta kokoelmalta toisiinsa nivoutuvia teoksia. Levy aukeaa parhaiten kokonaisuutena, kuten hienoilla levyillä on tapana.

 

6. Savages – Silence Yourself

Lisää iloista musiikkia, iloisissa väreissä. Savages on täynnä samanlaista energiaa kuin Suede vuonna 1992 (oikeasti, niillä demoilla on läsnä jotain vaarallista). Koska on vuosi 2013 Savages tietysti kuulostaa paremmalta ja näyttää tyylikkäämmältä. Sori Brett.

 

7. Nick Cave and the Bad Seeds – Push the Sky Away

Tämä oli todellinen shokki. En ole mikään Nick Caven suurin fani, mutta tämä levy on aivan omaa luokaansa. Olen tämän levyn jälkeen joutunut määrittelemään suhdettani Caveen uudestaan. Hänen esiintymisensä Flow-festivaaleilla, Joaquin Phoenix Meltdown Look-a-like bändin kanssa oli yksi vuoden parhaimmista konserteista. Pidän todella paljon tästä seesteisemmästä Nick Cavesta, vaikkakin se rajouttuu lähinnä kappaleiden tempoon. Push the Sky Away kuulostaa pitkälti siltä miltä elämä vuonna 2013 tuntuu.

 

8. Camera Obscura – Desire Lines

Camera Obscuran levyn päätyminen tälle listalle ei ole yllätys. Odotukset levylle olivat korkealla ja ne lunastettiin eleettömästi ja vaatimattomasti. Edellisesta albumista oli ehtinyt vierähtää niin kauan, että olin iloinen kun bändiltä tuli ylipäänsä mitään. Levy kuulostaa vaivattomalta, mutta silti oikealla tavalla hiotulta. Yhdellekään keskinkertaiselle kappaleelle ei ole jäänyt tilaa.

 

9. Boards of Canada – Tomorrow’s Harvest

Tämä levy tuo mieleeni Repo manin (1984) Night of the Cometin  ja Blade Runnerin. Kuulemma tämä levy on kuin Rorschachin musteläiskätesti, jokainen kuulee tällä mitä haluaa ja eri mielentiloissa tämä voi olla ahdistava tai innostava. Tämä kuulostaa taustamusiikilta aikaan ennen maailmanloppua, siitä voi kai vetää jotain johtopäätöksiä.

 

10. Julia Holter – Loud City Song

Holter asuu samassa korttelissa kuin Scott Walker nykyään, mutta katsoo sitä hyvin erilaisesta kulmasta. Toistaiseksi tämän artistin uran ainoa vähemmän mahtava julkaisu on yksi live-kasetti. Varsinkin tämän levyn kohdalla musiikista kirjoittaminen tuntuu kovin vaikealta.

 

11. Deerhunter – Monomania

Tämä on anti-muskelikitara albumi. Kitaroista revitään irti vaikka minkälaista kirskunaa ja välillä levy kuulostaa rikkinäiseltä pesukoneelta. Esimerkkikappale ei anna aivan oikeanlaista kuvaa albumista. Vinyylinä levy kuulostaa upealta, mutta kasettina sensaatioimaiselta. Formaateilla fiilistely on kuitenkin vain lisämauste.

 

12. Kurt Vile – Waking on a Pretty Daze

Tämä saattaa olla listan perinteisin albumi, riippuu tosin siitä miten määrittelee perinteisen. Neil Youngin parhaalla mahdollisella tavalla mieleen tuovan Vilen levy on kaiketi slacker-rokkia. Vaivattomalta se kuulostaa, minkä joku raukka saattaa sekoittaa lepsuun ammattitaidottomuuteen. Tällä levyllä ei ole kiire minnekään ja se kuulostaa siltä miten kesäpäivät muistetaan, ei sellaiselta mitä ne ovat. Vaivatonta ja kaunista.

 

13. Darkside – Psychic

Nicolas Jaar sai Brian Enon yhdentekevän LUXin kuulostamaan kiinnostavalta, hän rukkasi John Lennonin aivan uuteen uskoon ja nyt julkaisi levyn, joka pilkkoo comebackin tehnyttä discoa mielenkiintoisella tavalla. Vähän kuten aiemmin mainitulla Boards of Canadan albumilla, tältä albumilta tuntuu löytyvän aina jotain uutta.

 

14. K-X-P – II

K-X-P kuulostaa kadonneelta krautrock-bändiltä, jonka levyjä on vasta hiljan alettu julkaista, mutta ei tosiaan ole mikään pastissi-orkesteri. Toisin kuin LCD-soundsystemin kohdalla kappaleiden saumat eivät repsota, vaikka se tosin taisi olla James Murphyn tarkoitus, eikä bändi kuulosta vain vaikutteidensa summalta.

 

15. Orchestral Maneuvres in the Dark – English Electric

En tiedä miten, mutta jotenkin OMD on onnistunut julkaisemaan parhaan albuminsa vuonna 2013. Yhtyeellä on roppakaupalla hyviä kappaleita, mutta albumeilla on ollut aina liikaa filleriä. Luultavasti tämän tyylisen musiikin palaaminen muotiin inspiroi heitä tekemään uuden levyn, yhdistäen iän tuoman viisauden varhaiseen tyyliinsä, tuloksena on heidän uransa vahvin levy. Epäilin levyn vetovoimaa aluksi, mutta kun sitä asetettiin lautaselle kymmenettä kertaa, tuli selväksi ettei kyse ole mistään keskinkertaisesta, väkisin väännetystä rahastuksesta.

Mainokset
Kategoria(t): "Kai mä tykkään tästä musiikista mitä mä soitan" Avainsana(t): , , , , , , , , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s