Vuoden 2013 musiikilliset yllätykset ja pettymykset

Yllätykset

1. Olavi Uusivirran esiintyminen One for Lou -tribuuttikonsertissa

One for Lou oli oikein hieno muistelo Lou Reedin urasta ja vaikutuksesta, mutta Olavi Uusivirta teki konsertissa jotain aivan erityistä. Hän veti Caroline Says -kappaleen ällistyttävän upeasti. Vaihtuvien vokalistien joukossa Uusivirta erottui edukseen ja yllätti minut ainakin täysin. Reedin kenkiin astuminen ei ole mikään helppo homma, mutta hän suoriutui siitä täydellisesti.

2. Suede – Bloodsports

Sueden uusin albumi olikin vastoin kaikkia odotuksia oikein mainio. Ihan vuoden top 15 albumien joukkoon se ei yltänyt, mutta se ei himmennä levyn tehoa. Brett Andersonin projektit Sueden jälkeen (ja osin sen aikana) ovat olleet melko masentavia, joten odotukset tämän levyn suhteen eivät olleet korkealla. Suede kuitenkin kuulostaa pitkästä aikaa bändiltä, jolla vielä jotain annettavaa. Andersonin sanoitukset ovat edelleen mitä ovat, mutta intoa on senkin edestä.

3. Cassette Store Day

En tarvitse kovin kummoisia tekosyitä lähteä levykauppaan, mutta CSD oli Record Store Dayn rennompi versio. RSD:nä on aina pieni paniikki siitä mitä levyjä onnistuu saamaan ja mihin hirveään ylihintaan niitä joutuu myöhemmin metsästämään, mikäli niitä edes löytyy.

4. Tindersticks tekee edelleen levyjä vain minulle

Tindersticksin Across Six Leap Years on kokoelma uudelleenäänitettyjä versioita vanhoista kappaleista. Jostain selittämättömästä syystä olen alkanut ajatella, että tämän bändin levyt ovat olemassa vain minua varten. Erikoista on vielä se, että vaikka pidän Tindersticksien levyistä todella paljon, ei se ole minulle mikään ykkösbändi. Silti, uusin levy tuntui taas henkilökohtaiselta lahjalta.

5. Tom Scharpling ei lopeta

Vaikka Best Show on WFMU loppuukin, Scharpling tulee jatkamaan tärkeää työtään tavalla tai toisella. Moni osaa haukkua bändejä, mutta harva pystyy artikuloimaan inhoaan yhtä taivasti tai hauskasti. Hän ei myöskään hyökkää (aina) niiden ihmisten kimppuun, jotka pitävät esimerkiksi Grateful Deadista tai Tom Waitsista. Suosittelen erityisesti viimevuoden kesäkuun 11. lähetystä. Jakso on päivätty iTunesissa 13. kesäkuuta ja kiteyttää käytännössä kaiken mistä ohjelmassa pidin ja pidän edelleen, koska arkistojen kahlaus on vasta alkanut!

Pettymykset

1. David Bowie – The Next Day

Vuoden suurin pettymys oli ehdottomasti Bowien comeback. Kuten olen tainnut aiemmin todeta, kaikki levyn ympärillä oli upeaa, mutta varsinaiset kappaleet olivat sitä samaa 2002-jööttiä, joka olisi kuulostanut varmasti silloin aivan mahtavalta. Keskinkertaiset biisit vetävät hyvätkin sanoitukset mukanaan pohjalle. Levyllä on pari kolme oikeasti hyvää kappaletta, mutta väkinäinen pappa-rock jyrää nekin alleen. Pappa-rock ei liity oikeastaan esittäjän ikään, vaan tarkoittaa tiettyä tapaa tehdä musiikkia, joka on olevinaan rajua, muttei ole. Erityisenä ominaispiirteenä kummallinen innottomuuden pohjavire.

2. Arcade Fire – Reflektor

Kaiken sen rummutuksen jälkeen tämä oli pettymys, mutta kun kriitikoiden ihasteleva rintama alkoi rakoilla, esiin pulpahti niin hauskasti kirjotettuja kritiikkejä, ettei tämä ehkä ollutkaan pettymys. Olen urheasti pysynyt siinä kannassa, että tämä ei ole huono levy, vaan keskinkertainen. Levyllä on pari hirvittävintä kappaletta, joihin olen rahaa laittanut ja unohdettavaa harmaata massaa. Arcade Fire on uusi U2. Ottakoon kukin sen miten lystää.

3. Nuorgamin loppu

Suomalainen musiikkijournalismi on taas hieman köyhempi. En aina ollut ihan fiiliksissä kirjoittajien mielipiteistä ja kyllästyminen oli välillä käsinkosketeltavaa, ei taso koskaan laskenut alle keskinkertaisen. Koska hype-kulttuuri on mädättänyt aivoni, odotin lopetuksen olevan johdanto jollekin uskomattomalle uudelle projektille. NRGM 2.0 ei ole kuulunut ja jäljellä on vain mausoleumi ja printti-versio hyllyssä. Aina on kuitenkin parempi lopettaa huipulla.

4. Nicole Atkinsin pitää julkaista seuraava levynsä itse

Nicole Atkinsin kaikki levyt ovat tähän mennessä olleet erinomaisia, tosin niitä on tullut vasta kaksi, mutta varsinkin toinen, vuoden 2011 Mondo Amore, on aivan käsittämättömän upea. Ilmeisesti Atkins ei kuitenkaan ole onnistunut saavuttamaan myyntitavoitteitaan, koska hän on jättänyt levy-yhtiönsä ja julkaisee seuraavan albuminsa pledge music -sivuston avulla. Videossa, jossa Atkins valottaa syitään oman levy-yhtiön perustamiseen on masentavaa katsottavaa. Muusikot jaetaan edelleen artisteihin ja naisartisteihin ja jälkimmäiseen lokeroon päätyvä saa kokea sitä samaa paskaa, mistä on puhuttu pieni ikuisuus. Nicolen seuraava levy vaikuttaa oikein erinomaiselta, mutta se, että hän joutuu turvautumaan rahankeruuseen syrjinnän, häirinnän ja aliarvioinnin takia on todella iso pettymys.

5. Kraftwerkin keikka Flowssa

Kraftwerkin konsertti tämän vuoden Flowssa toi mieleeni vuoden 1997 Tähtien sodan erikoisversion. Pieniä tuunauksia, mutta ei mitään oikeasti uutta tai merkittävää, mutta silti hinkkaamista, jota on hyvin vaikea oikeuttaa. Kraftwerk myös vaalii perintöään sellaisella huolella, ettei heidän näkemissään ole mitään jännittävää. Olihan se jo tiedossa aiempien konserttien perusteella, mutta silti hommasta jäi paha maku suuhun. Kaiken lisäksi esitys myös pilasi vähäksi aikaa koko bändin. Kuunnellessa heidän tuotantoaan, mieleen tuli aina joku ääliö, ottamassa itsestään selfietä 3D-lasit päässä.

Mainokset
Kategoria(t): "Kai mä tykkään tästä musiikista mitä mä soitan", "Voi saakeli tätä elämää!" Avainsana(t): , , , , , , , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s