Noah

Darren Aronofskyn Noah saattaa olla hänen ensimmäinen mestariteoksensa. Se on aggressiivinen ja uskalias fantasiaelokuva, joka auttaa käsittelemään niitä vaikeita tunteita, joita herää aina toisinaan uutisia lukiessa. Se myös osoittaa, ei kovin hienovaraisesti, miten tuhoisat vaikutukset sellaisilla tunteilla voisi olla. Olettaen siis, että eläisi maailmassa, jossa vastauksia olemassaolon perimpiin kysymyksiin saisi taivaalle huutamalla.

Käytännössä kaikissa elokuvan arvosteluissa taidetaan mainita, että Aronofsky on vegaani ja ateisti. Ainakin minulle jälkimmäinen teki elokuvasta helpommin lähestyttävän (palaan vegaaniuteen myöhemmin). Toki myös 130 miljoonan dollarin filmatisointi Nooan arkista on lähtökohtaisesti aika kiinnostava, jos on ylipäänsä kiinnostunut elokuvista taiteena.

Elokuvassa ahtaalle ajettu ympäristöaktiivi Nooa (ilmiömäinen Russel Crowe) saa unessa tietää suuren tulvan olevan saapuva, joten jotakin täytyy tehdä. Kun arkkia ryhdytään kasamaan, Nooa saa naapurikseen lihaa (ja toisiaan) syövän ihmiskunnan. Heille Nooan viherpipertäjä perheen kovalla työllä rakentama arkki on viimeinen pelastus. Morrisseyltä ihmissuhdetaitonsa oppineelta Nooalta ei heille sympatiaa heru ja vähitellen oma perhekin alkaa näyttää uhkalta sateen jälkeiselle eko-utopialle. Päähenkilön manian eskaloituminen on vähän kuin Hohdosta (1980), mutta alun inho ihmiskuntaa kohtaan on elokuvan näkökulmasta täysin ymmärrettävää oman perheen uhkaaminen sen sijaan ei. Katsoja on ensin Nooan puolella, mutta lopulta pelkää miten pitkälle hän on valmis tehtävänsä viemään.

Aronofsky näyttää lihansyömisen kuvottavana ja sellaisena, mihin tietoisen olennon ei pitäisi sortua. Olen itse kutakuinkin loppuunpalanut asian tiimoilta, eli jos joku haluaa syödä niin syököön. On silti hienoa nähdä joskus elokuva, joka ottaa asiaan näin räikeän aggressiivisesti kantaa. Kuvittelen Noahin olevan kutakuinkin se miltä Antti Nylénin päiväunet näyttävät.

Noah on varmasti yksi rohkeimmista ja rehellisesti sanottuna pimeimmistä elokuvista, mitä mikään iso studio on julkaissut pitkään aikaan. Se suhtautuu lähdemateriaaliinsa allegorisena satuna, vääntäen siitä raskaan kuvauksen pakkomielteestä.

Mainokset
Kategoria(t): "Take me to the movies - I like to sit in the dark", Elokuva-arvostelut Avainsana(t): , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s