Dark Souls II ja elämän tarkoitus

En ole himopelaaja. Pelaan videopelejä satunnaisesti ja kausittain. Yleensä tahkoan jonkun pelin läpi ja sitten koko homma unohtuu pitkäksi aikaa. Kerron tämän, jotta lukijoille tulisi selväksi, etten ole mikään videopelien asiantuntija. Olen pelannut niitä koko ikäni, mutta toisinaan pelaamisessa on ollut vuosien taukoa. Viime vuosina olen alkunut pelata hieman enemmän, koska videopelit saattavat olla vihdoin jalostumassa omaksi taiteenlajikseen.

The Last of Us oli ensimmäinen peli, joka todella jäi mietityttämään. Sen kertoma tarina oli hyvin elokuvallinen, mutta silti istui täydellisesti siihen formaattiin mihin se oli tehty, eli videopeliin. Ajattelin Last of Usin edustavan sitä suuntaa mihin pelit ovat menossa, se näyttäisi suunnan, joka tekisi niistä jotain enemmän kuin vain pelejä.

Dark Souls II näyttää ulkoisesti melkoisesti Skyrimiltä, toimintaroolipeliltä, jossa luodaan oma hahmo ja sitten hakataan tie ison tarinan päätepisteeseen ja samalla tutkitaan vähän onkaloita ja linnoja. En ole päässyt Dark Soulsissa puusta pitkään. Eteneminen ei ole hidasta, koska sitä ei tapahdu ollenkaan. Tiedän mitä minun pitää tehdä, mutten pysty tekemään sitä. Tulen kuolemaan monta kertaa ja vain epäonnistumalla voin löytää tien menestykseen. Pelaaminen ei ole hauskaa. Se on uuvuttavaa, turhauttavaa ja kaikkialla näen miten muiden pelaajien haamut epäonnistuvat samalla tavalla. Wilhelmiinaksi nimeämäni soturi aloitti taipaleensa noin 40-vuotiaana ylpeänä soturina, mutta nyt hän näyttää lähinnä Walking Deadin zombie-taustanäyttelijältä. Jokaisen kuoleman jälkeen hahmoni on vähemmän inhimillinen ja heikompi.

Tästä huolimatta palaan pelin pariin uudestaan, vakaasti uskoen, että vielä jotenkin pääsen etenemään. Olen tottunut siihen, ettei peli pitele pelaajan kättä, mutta hyvin ylimalkaisen tutoriaalin jälkeen olen aivan yksin, eikä kukaan tunnu osaavan auttaa. Ne jotka eivät käy kimppuuni istuvat masentuneina maassa pohtien elon kurjuutta.

Dark Souls II tekee pelaamisesta täyttä masokismia. Tosin, Jesper Juulin kirjaa The Art of Failure, lukiessa tuntuu masokismin olevan koko pelaamisen pointti. Vain epäonnistuminen saa onnistumisen tuntumaan miltään. Kun olen lopettanut Dark Soulsin kanssa kiroilemisen, kaikki muu tuntuu hirvittävän helpolta. Yleensä peliä pelatessa ajattelee ”miksei oikeassa elämässä asiat ole noin yksinkertaisia”, tunne on DS II -session jälkeen päinvastainen. Tiedän, että minun pitäisi ehkä omistautua pelille pidemmäksi aikaa kuin puolitoista tuntia kerrallaan, mutta koen silti päässeeni jyvälle pelin sanomasta: kaikki epäonnistuvat, mutta vain oppimalla ja yrittämällä voit päästä eteenpäin.

Jos videopelit eivät vielä ole taidetta, niin ainakin ne ovat aivan hilkulla. Alan hiljalleen olla pahoillani niiden puolesta, jotka eivät pelaa videopelejä lainkaan. He eivät tiedä miten ihanasta kidutuksesta jäävät paitsi.

Mainokset
Kategoria(t): "That's like a baby's toy!" Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s