The Amazing Spider-man 2

kuva 2

Marc Webbin The Amazing Spider-man vuodelta 2012 oli todella masentava tapaus. Kun jatko-osa meni esituotantoon, Webb lupaili oppineensa virheistään. Amazing Spider-man 2 tulisi olemaan kaikin puolin parempi. Noh Webb, oppi virheistään, joten tekee nyt aivan uusia virheitä. Uusia siis hänelle.

Andrew Garfield on hyvä Peter Parker, tavallaan. Hän tekee parhaansa sillä materiaalilla mitä hänelle on annettu, eikä niin kutsuttu Hipster-Peter Parker ole varmastikaan hänen ideansa. Garfield kuitenkin tekee Peteristä huomattasti itsevarmemman kuin esimerkiksi Tobey Maguire, mikä on tietysti kivaa vaihtelua, mutta tavallaan tekee hämiksestä enemmän Bron kuin nörtin. Tässä suhteessa AmzSM2 menettää paljon siitä mikä tekee Hämähäkkimiehestä kaikkien aikojen parhaan supersankarin. Edellisessä osassa tämä puute käytännössä rampautti koko elokuvan, nyt se on kuitenkin lähinnä puristeja hieman häiritsevä yksityiskohta. Onneksi myös koston käyttäminen Hämiksen motiivina on pyyhitty pois kokonaan. Hahmo on aina suhtautunut kahtiajakoisesti omaan supersankaruuteensa, välillä se on hauskaa, toisinaan hirvittävä riesa. Sen taustalla ei ole tarve kostaa, vaan ymmärrys siitä miten erityislaatuisia ominaisuuksia tulee käyttää yhteisen hyvän edistämiseen. Tuo ymmärrys ei ollut aivan itsestäänselvyys Hämiksen alkutaipaleella, koska hahmon edesottamuksista pitkälti vastuussa ollut Steve Ditko oli kovan linjan objektivisti.

The Amazing Spider-man 2:sen riesana on, ettei se tiedä mikä se haluaa olla. Kaikkea on aivan liikaa, eikä juonessa ole oikeastaan mitään tolkkua. Siksi siitä on turha puhua sen enempää. Pahikset haluavat tuhota Hämiksen ja kaupungin. Se on siinä. Katsojat saavat olla kiitollisia, ettei suunnitelmaan tällä kertaa sisälly kaasua joka tappaa/tekee hulluksi/muuttaa hirviöksi. Kohtaukset, joissa Hämähäkkimies pysäyttää aivan tavallisia roistoja ovat oikein mainoita. Niissä on tavoitettu erinomaisesti sarjakuvien henki ja sankari on selvästi elämänsä kunnossa. On mukavaa nähdä elokuvissa sitä, mitä sarjakuvissa on totuttu näkemään säännöllisesti. Sankari on oikeasti hyvä siinä mitä tekee. Captain America: The Winter Soldierissa oli tätä samaa, vaikkakin se on huomattavasti onnistuneempi elokuvana.

Mikäli Amazing kakkonen olisi vain sitä, että Hämis yrittää tasapainoilla supersankariuden, yksityiselämän ja opiskelun kanssa, samalla kun joku, mielellään jo vakiintunut pahis alkaa kylvää tuhoa, elokuva olisi mestariteos. Valitettavasti elokuvaan on ympätty mukaan niin paljon kaikkea, että se mikä on hyvää, hukkuu melkein kokonaan. Molempien pahisten, äärimmäisen tylsä, syntytarina käydään läpi ja Peter jatkaa isänsä mystisen menneisyyden tonkimista. Parkerin vanhempien kohtalo on aivan yhden tekevää. Alunperin hänestä tehtiin orpo, koska Stan Lee halusi maksimoida tämän ulkopuolisuuden. Jos olet ikinä halunnut tietää mitä Peten isän laskimen sisällä on, niin onneksi olkoon! Nyt selviää sekin mysteeri. Vaikka kohtaukset itsessään olisivatkin ihan hyviä, ne eivät palvele ylipitkää elokuvaa millään tavalla. Ne puurouttavat kerrontaa ja tekevät elokuvasta hajanaisen sotkun. Harry Osbornen muuttuminen menninkäiseksi (siis kirjaimellisesti) on täysin tarpeeton lisä, eikä mitenkään auta tarinaa. Dane DeHaan on erinomainen roolissaan, mutta heti kun Harrya aletaan muokata pahikseksi menee kaikki pieleen.

Elokuvan yksi suurimmista ongelmista on kaiken pyöriminen saman pienen piirin ympärillä. Oscorp on se syy miksi Hämähäkkimies on olemassa ja sieltä tulevat myös aivan kaikki hänen vihollisensa, ainakin sellaiset, jotka voivat tarjota mitään vastusta. Toinen iso ongelma on vaihtelut sävyssä. Elokuvassa on kohtauksia, jotka olisivat aivan kotonaan Joel Schumacherin Batmaneissä. Se on iso ongelma silloin, kun muissa kohtauksissa pyritään todenmukaisuuteen ja vaikuttavuuteen.

Peter Parkerin cooliuden maksimoiminen on myös pulmallista. Se on osa sitä samaa kehitystä, missä Teräsmies on kusipäinen bro, joka tekee mitä lystää. Kumpikaan ei tarvitse nörttiä alteregoa, jonka taakse naamioitua. Kaiketi tarkoitus on tehdä hahmoista samaistuttavampia myös niille, joille nämä hahmot eivät ole tuttuja tai vierastavat kaikkea mikä viittaa epäsosaalisuuteen.

Andrew Garfieldin kunniaksi pitää kuitenkin laskea se, että hän ei jatkuvasti riisunaamioitaan ja onnistuu elehtimään erinomaisesti ruumiinkielellään. Elokuvan äärimmäisen nuiva vastaanotto on ymmärrettävää, eikä Amazing Spider-man 2 ole hyvä elokuva millään muotoa. Siinä on paljon hyvää, mutta se on paloiteltu sellaisen sotkun keskelle, ettei kokonaisuus pysy kasassa. Arvostan kuitenkin yritystä antaa Hämikselle erityinen musiikillinen teemansa, joka on erittäin osuva. Tosin myös Man of Steelellä oli hyvä teemamusiikki ja miten sen kanssa kävi? Puran sen aiheuttamaa traumaa vieläkin.

Kemia Garfieldin ja Emma Stonen välillä on edelleenkin aivan ilmiömäistä. Tämä kannattelee elokuvaa silloinkin kun se tuntuu niin typerältä, että voi melkein kuulla kuvausryhmän vaikeroivan.

 

Mainokset
Kategoria(t): "Spandex spandex everything spandex!", "Take me to the movies - I like to sit in the dark", Bad Films Happen to Good Actors, Elokuva-arvostelut Avainsana(t): , , , , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s