Godzilla – pitääkö mun kaikki hoitaa?

Uusi Godzilla ei varmaankaan houkuttele hirviön pariin uusia faneja ja on luultavasti hardcore kaiju-ystäville liian tylsä. Itselläni on erittäin läheinen suhde varsinkin niihin vanhempiin Gojira-elokuviin, joissa Godzilla on sankari. Tämä lienee parasta tehdä selväksi näin alkuun.

Gareth Edwards on aiemmin ohjannut Monstersin, joka pakotti katsojan pohtimaan mitä hirviöt oikeastaan ovat. Monsters ei onnistunut tavoitteissaan aivan virheettömästi, mutta antoi lupauksen kirkkaasta tulevaisuudesta. Godzilla lunastaa paljon niistä odotuksista. Kaikesta paistaa läpi syvä rakkaus vanhempia Godzilla-elokuvia kohtaan, jopa siinä määrin, että jotkut ovat todenneet hirviöiden liikkuvan kömpelösti, kuin kumiasuiset näyttelijät ikään. Jollekin tämä voi olla haukku, minulle se on kehu.

Godzilla tasapainoilee onnistuneesti vakavan ja keveän välillä. Hahmoille tilanne on täyttä totta, eikä heidän kärsimällään katastrofilla mässäillä. Vaikka elokuvan päätähti on jättikokoinen dinosaurus, ihmishahmoista on vaivauduttu tekemään kiinnostavia, joskaan ei mitään hirvittävän muistettavia. Bryan Cranstonin hahmon muistaa, koska häntä näyttelee Bryan Cranston. Se on tavallaan myös taloudellista elokuvakerrontaa. Elokuva kuitenkin pääasiallisesti seuraa ihmiskunnan yritystä selvitä kun valtavat otukset ottavat mittaa toisistaan. Sankarihirviömme on tullut pysäyttämään hyönteismäiset MOTUt, mutta ei varo tallomasta rakennuksia tiellään. Godzillan vertaaminen luonnonvoimaan on hyvin sopivaa ja liittää samalla tämän myös niiden ison budjetin elokuvien joukkoon, jossa ihmiskunnan näköalattomuus ja pienuus on keskeisessä roolissa.

Elokuva ei ole silkaaa tuhopornoa, eikä (ihmis)hahmovetoinen, joten se kenties näyttäytyy joillekin hieman vaikeasti lähestyttävänä. Godzillaakin näytetään varsin säästeliäästi ja elokuva ottaa aikansa, ennen kuin päästää hirviöt toistensa kimppuun. Viimevuotiseen Pacific Rimiin verrattuna Godzilla on vähäeleinen mestariteos.

Elokuvan parhaimpiin puoliin, oivallisen rytmityksen ohessa, kuuluu itse Godzillan kärttyinen ja uupunut olemus. Hirmulisko haluaa vain pysäyttää MUTOt ja palata merenpohjaan uinumaan. Tämä ja moni muu yksityiskohta saivat minut hykertelemään onnesta teatterissa, joskaan ketään muuta ei ihmismäisesti löntystelevä Godzilla tuntunut huvittavan.

Godzilla on siitä erityinen elokuva, ettei siinä tunnu olevan mitään turhaa. Hahmoilla on selkeitä päämääriä, eivätkä näyttävät kohtaukset tunnu sellaisilta, että ne on mietitty etukäteen, ennen käsikirjoituksen valmistumista. Tämän parempaa elokuvaa ei jättikokoisesta hirmuliskosta, joka syöksee sinistä tulta talonkokoisia torakoita kohti, voi tehdä.

Mainokset
Kategoria(t): "Take me to the movies - I like to sit in the dark", Elokuva-arvostelut Avainsana(t): , , . Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s