The Normal Heart – Ryan Murphyn synninpäästö

Ryan Murphy on tuottanut maailmaan epähumaania roskaa, joka on viihteenkaltaista liikkuvaa kuvaa. Popular, Nip/Tuck, Glee, American Horror Story, ovat kaikki Murphyn käsialaa. Ne ovat viihdettä, mutta ne on tuotettu ikään kuin ne olisi tarkoitettu avaruusolennoille. HBO on kuitenkin tarjonnut Murphylle tilaisuuden parannukseen. The Normal Heart on levoton, mutta erinomainen filmatisointi Larry Kramerin omaelämäkerrallisesta näytelmästä.

The Normal Heart kertoo AIDS-epidemian ensimmäisistä vuosista New Yorkin homoyhteisön näkökulmasta. Kukaan ei ole varma miten tauti tarttuu, mutta yhdistäv tekijä näyttää olevan sairastuneiden seksuaalinen suuntautuminen. Päähenkilö Ned Weeks (Mark Ruffalo) on kirjoittamansa kirjan takia jo valmiiksi huonossa huudossa yhteisönsä keskuudessa ja kun hän alkaa rummuttaa maltillisemman bailaamisen puolesta, eivät monet ole valmiita kuuntelemaan. Kulttuurin hillitseminen tarkoittaa monille samaa kuin kaappiin palaaminen ja se tarkoittaisi kovalla työllä ansaitun yhteiskunnallisen tilan menettämistä.

Kerronta tasapainottelee hienosti henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen välillä. Päähenkilöt käyvät kamppailua vähemmistönsä oikeudesta olla olemassa ja enemmistöä ei tunnu kiinnostavan lainkaan. Katsojalle tärkeiksi muodostuneet hahmot sairastuvat ja kuihtuvat pois. Ned Weeks silti jaksaa puskea eteenpäin. 

The Normal Heart ei ole yhtä hieno kuin Angels in America tai Dallas Buyers Club, mutta se lähestyy aihettaan hieman toisella tapaa kuin aikaisemmat aiheesta tehdyt elokuvat. Elokuvan suurin heikkous on ylivilkas kerronta. Ryan Murphy ei ikään kuin malta hiljentää tahtia ja tapahtumilla ei ole tilaa hengittää. Näyttelijät ovat rooleissaan erinomaisia, mutta joissain monologeissa on liiallista teatraalisuutta. Ikään kuin näyttelijä yrittäisi saada äänensä kuuluviin koko salille, mikä tietysti on elokuvassa täysin tarpeetonta. 

Parissa kohtauksessa Mark Ruffalo on valaistu vihreällä valolla, mikä valitettavasti toi mieleen hänen roolinsa The Avengersien Hulkina. Tämä on sikäli erityisen ikävää, että hänen näyttelemälleen hahmolle soisi varsin mielellään mahdollisuuden muuttua liki tuhoutumattomaksi koljatiksi. 

Lisäpisteitä elokuva saa myös erinomaisesta Roxy Musicin kappaleiden käytöstä ja ilmiömäisen Jonathan Groffin pikkuroolista. Groffin hahmo kuolee hyvin varhaisessa vaiheessa elokuvaa, joka tuntuu poikkeuksellisen julmalta, mutta myös vie välittömästi pois turvallisuuden tunteen. 

 

Mainokset
Kategoria(t): "Are you hugging the TV?", Elokuva-arvostelut, HLBTIQ. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s