14 levyä vuodelta 2015

Sen sijaan, että listaisin vuoden parhaat albumit ja yrittäisin perustella miksi ne ovat parempia kuin jotkut muut levyt mitä vuonna 2015 julkaistiin, ajattelin tehdä jotain erilaista. Olen kerännyt tähän neljätoista kiinnostavinta levyä, ne eivät välttämättä ole läpeensä täydellisiä mestariteoksia, mutta ne kuitenkin olivat levyjä joita mietin eniten.

 

1. Julia Holter – Have You in My Wilderness

Julia Holterin albumi oli minulle tämän vuoden suurin pettymys. Holterin aikaisemmat levyt ovat olleet mestarillisia ja vaikka tämän levyn kappaleet toimivatkin livenä erinomaisesti, tämä vain on liian kesy. Toki on helppo syytellä hipsuliksi, ettei enää maistu kun povataan isompaa suosiota, mutta henkilökohtaisesti levy oli vain liian perinteinen ja kalskahtaa välityöltä. Varsinkin kun artistin aikaisemmat levyt ovat olleet niin rohkeita ei tätä voi pitää kovin mieltäylentävänä kehityksenä.

 

2. Jamie XX – In Colour

Jamie XX:n levy kuulostaa siltä että se on äänitetty tiistaina aamulla ja julkaistu keskiviikkona iltapäivällä. Levy on oikein hyvä, mutta se on myös todella kertakäyttöisen kuuloinen, kenties tietoisesti.

 

3. Kurt Vile – B’lieve I’m Goin (Deep) Down…

 

4. Luke Haines – British Nuclear Bunkers 

Varsin tuotteliaaksi äitynyt Haines ei petä taaskaan. BNB kalskahtaa välillä vitsiltä, mutta se on hiton onnistunut sellainen. Jotenkin käy K-X-P:tä sääliksi. He yrittävät niin kovasti ja joku onnistuu samalla areenalla näin vaivattomasti. Kenties Haines on se syy miksei edellämainittua bändiä tällä listalla näy.

 

5. FFS – FFS

Sparks on ottanut Franz Ferdinandin taustabändikseen ja tuloksena on yksi parhaimmista Sparks levyistä ja varmaan paras levy jolla FF esiintyy. Kenties FF halajaa samanlaiseksi kulttiyhtyeeksi kuin Sparks, mutta tämä kyllä kovasti kuulostaa enemmän Sparksilta. Sparksin erityispiirteenä on ollut purkaa ja ironisoida sukupuolirooleja, erityisesti perinteistä maskuliinisuutta. Vaikkeivät nämä teemat ole koskaan olleet poissa Sparksien touotannosta, tällä levyllä ne ovat vahvemmin läsnä sitten vuoden 1982 Angst in My Pants -albumin.

 

6. Mike Kroll – Turkey

Kenties vuoden paras levy. 19 minuuttia kestävälle levylle ei mahdu montaa sekuntia tyhjäkäyntiä. Käytännössä täydellinen albumi. Kaiketi tätä voisi kutsua debyyttialbumiksi, kun aikaisemmat kaksi levyä on julkaistu vain kymppituumaisina. Albumin nimi tarkoittaa kolmatta täydellistä kaatoa keilauksessa, ikään kuin tämä olisi aristin kolmas täydellinen onnistuminen peräkkäin.

 

7. San Fermin – Jackrabbit

San Ferminin toinen albumi on jälleen täysosuma.

 

8. Sufjan Stevens – Carrie & Lowell

En ole koskaan aikaisemmin ollut Sufjan Stevensin tuotannon ystävä. Intiimillä ja (ainakin mainospuheiden mukaan) melkein julkaisematta jäänyt albumi kuulostaa paperilla laskelmoidulta pullantuoksuiselta indie folkilta, mutta jotain erinomaista narulle on saatu kun tätä levyä tulee kuunneltua yhä uudestaan.

 

9. Laurie Anderson – Heart of a Dog

Laurie Anderson todella rakastaa koiria. Hän on useampaan otteeseen pitänyt konsertteja näille universumin sympaattisimmille olennoille ja teki dokumentin rakkaasta, nyt jo edesmenneestä koirastaan, Lolasta. Heart of a Dog on käytännössä tuon dokumentin ääniraita joka on julkaistu albumina. Anderson julkaisee levyjä nykyään niin harvoin, että lasken tämän mieluusti osaksi hänen virallista tuotantoaan. Anderson käsittelee levyllä nimenomaan sitä suhdetta, joka koiran ja omistajansa välille muodostuu.

 

10. Destroyer – Poison Season

 

11. Sleater-Kinney – No Cities to Love

Comebackit voivat olla vaivaannuttavia (köh, Blur, köh) tai sitten tilaisuus julkaista levy joka houkuttelee tutustumaan myöhempään tuotantoon.

 

12. Max Richter – From Sleep

Tiivistetty kahdeksan tuntisesta Sleep-teoksesta yhteen tuntiin, From Sleep todistaa jälleen että Max Richter on yksi aikamme kiinnostavimpia säveltäjiä. Toivottavasti hänen tuotantonsa tulee paremmin suuren yleisön tietoisuuteen HBO:n The Leftovers sarjan ansiosta, johon Richter on säveltänyt musiikin.

 

13. Deerhunter – Fading Frontier

 

14 Momus – Turpsycore

Momuksen tavaksi on muodostunut julkaista nykyään pari levyä vuodessa, joiden taso vaihtelee rajusti. Turpsycore on kolmen CD:n albumi, DYBBUK -levyllä on vain David Bowie covereita, HARVARDIlla vain Howard Devoto covereita ja TURPSYllä Momuksen omia uusia kappaleita. Momuksen levyt ovat viimevuosina olleet kekseliäämpiä käsitteellisesti kuin varsinaiselta sisällöltään. Momuksen omissa kappaleissa ei ole mitään vikaa ja muutama erinomainen laulu on häneltä tullut taas sävellettyä, mutta albumin todellinen anti löytyy Bowie-covereista. Momus on eräänlainen postmoderni Bowie, joten hän tuo kappaleisiin uuden ulottuvuuden. Se myös muistuttaa samalla siitä miten uskomattomia alkuperäiset versiot olivat.

 

Mainokset
Kategoria(t): Uncategorized. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s